2015 - Pyhän Haudan Ritarikunta

Ritarit Pyhällä Maalla 2015

Antiikin ajoista saakka kristityillä on ollut haave saada kerran elämässään kulkea niillä pyhillä paikoilla, missä Kristus on syntynyt ihmiseksi, elänyt ja opettanut, kuollut ja noussut kuolleista, ja missä kristinusko ja kirkko ovat syntyneet. Marraskuussa ryhmä Jerusalemin Pyhän haudan ritarikunnan jäseniä lähti pyhiinvaellukselle Pyhälle maalle.

(Kuva:Ritarit patriarkaatissa, Jerusalem.)

Pyhän haudan ritarikunta perustettiin ensimmäisen ristiretken aikana Jerusalemin kuninkaan tueksi, erityisesti turvaamaan pyhiinvaeltajien reittejä Pyhällä maalla. Kun muslimit olivat 1200-luvun lopussa valloittaneet Jerusalemin kuningaskunnan alueet kokonaan takaisin hallintaansa, ritarikunta menetti tämän aseman ja tehtävän. Se maksoi Egyptin sulttaanille, jotta fransiskaanien sääntökunta saisi ottaa hoitoonsa kristittyjen pyhäköt. Vuonna 1342 paavi Klemens VI teki fransiskaaneista virallisesti Pyhän maan ja sen kristillisten kohteiden suojelijoita, ja he huolehtivat edelleen suuresta osasta Israelin, Palestiinan ja Jordanian pyhiinvaelluskohteita ja niiden katolisista kirkoista.
Paavi Pius IX uudisti ritarikuntaa 1800-luvulla. Sen tehtävänä tuli olemaan Jerusalemin latinalaisen patriarkaatin toiminnan tukeminen. Keskeinen rahallisen tuen kohde ovat palestiinalaislasten koulut sekä Betlehemin yliopisto, joka on ainoa yliopisto Palestiinassa ja ainoa katolinen yliopisto Pyhällä maalla.
Pyhiinvaellus Pyhälle maalle on nykyisinkin velvoittava ja oikeastaan itsestään selvä osa ritarikunnan jäsenyyttä.

Genesaretin järviSeitsemän ritarikunnan jäsentä, mukana isä Marino Trevisini matkan hengellisenä johtajana, ja yksi kameraa kantava puoliso kulki Pyhän maan pyhiinvaelluskohteissa. Viikon aikana käytiin sekä Israelissa, Palestiinaan kuuluvalla Jordanin länsirannalla että Jordaniassa.
Käytännön syistä pyhiinvaelluksemme ei ihan tarkkaan seurannut Jeesuksen maanpäällisen elämän aikajärjestystä. Aloitimme Genesaretinjärven kauniista rantamaisemista.
Kapernaumissa syvennyimme moniin Jeesuksen julkisen elämän tapahtumiin. Viivähdimme kukkulalla, missä hän kuvasi kansanjoukolle kahdeksan autuaiden lajia ja kävimme siellä olevassa kauniissa fransiskaanikirkossa. Katselimme arkeologien esiin kaivamia taloja Jeesuksen ajalta, niiden joukossa on Pietarin anopin kotitalo. Kävimme Kapernaumin roomalaisajan synagogan raunioilla. Kuljimme sen 300-luvulla valkeasta marmorista veistettyjen pylväiden välissä – samalla paikalla oli sijainnut se synagoga, jossa Jeesus julkisen elämänsä alussa sapattina opetti ”niin kuin se, jolle on annettu valta” ja ajoi miehestä ulos saastaisen hengen (Mark. 1:21-27). Tässä synagogassa Jeesus Johanneksen evankeliumin mukaan (Joh. 6:51-59) sanoi ”Minä olen elämän leipä” ja ”Sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä”.
Saimme vielä astua veneeseen ja katsella ympäröiviä Genesaretinjärven rantoja. Jeesus ilmestyi ylösnousemuksen jälkeen kalastajiksi palanneille opetuslapsilleen ja tarjosi järven rannalla heille paistettua kalaa (Joh. 21). Täällä Simon Pietari sai aterian jälkeen Kristukselta asemansa ensimmäisenä apostoleiden joukossa, ensin kolmasti vakuutettuaan rakastavansa Herraansa. Kävimme Pyhän Pietarin primaatin kirkossa koskettamassa alttarin edessä kalliota (Mensa Christi), joka tradition mukaan oli näiden tapahtumien paikkana.
Ajatukset veneessä kääntyivät hetkeksi nykyhetkeen. Järven vastarannalla ovat Golanin kukkulat, ja niiden takana Syyria. Niin lähellä, ja niin kaukana siitä rauhasta, mikä järvellä vallitsi.

Yli JordanvirranMatka jatkui Genesaretinjärven eteläpuolitse Jordanian puolelle. Siellä Jordanvirran rannalla Johannes Kastaja saarnasi ja kastoi; myös Jeesuksen kasteen paikka on virran Jordanian puoleisella rannalla.
Bussimme nousi Nebo-vuoren rinnettä. Vuoren huipulta Mooses näki elämänsä lopulla Luvatun maan, sitten kuoli ja sai lepopaikkansa viereisessä laaksossa. Meidän silmämme olivat tavoittavinaan Jordanin toisella puolella maailman ehkä vanhimman kaupungin Jerikon rakennuksia, etäisemmät kohteet verhoutuivat aurinkoiseen utuun. Lähistöllä näkyi toinen vuori, jolla aikanaan sijaitsi tetrarkki Herodes Antipaan palatsi. Siellä hänen tytärpuolensa Salome tanssi ja sai vaatimansa palkkion, Johannes Kastajan pään lautasella.
Madaban kaupungissa katselimme vanhinta tunnettua Pyhän maan karttaa, joka on säilynyt 500-luvun puolivälissä rakennetun bysanttilaisen pyhän Yrjänän kirkon mosaiikkilattiassa. Kartan alkuperäisistä 21 x 7 metristä on osia tuhoutunut, mutta edelleen se on vaikuttavan yksityiskohtainen kuvaus Jordanvirtaa ympäröivistä alueista. Siihen on nimetty noin 150 kylää ja kaupunkia, ja kartta on aikanaan ollut pyhiinvaeltajille tärkeä opas. Tarkimmin on kuvattu Jerusalem muureineen, portteineen, katuineen ja kirkkoineen.
Kohti Jerusalemia, matkamme keskeistä kohdetta mekin Madabasta suuntasimme. Matkan varrella pysähdyttiin tutustumaan Qumranin kaivauksiin; viereisistä kallioluolista lampaita paimentava beduiini löysi 1940-luvulla runsaan määrän kirjakääröjä, joiden tutkijat ovat sittemmin todenneet olevan peräisin vuosien 300 eKr ja 100 jKr väliseltä ajalta. Beduiini myi pergamentit halpaan hintaan; löydöt kiersivät omistajalta toiselle, ja kaupoissa rikastui muiden muassa eräs betlehemiläinen suutari, syyrialaiskristitty. Hänen sukunsa komean talon Betlehemissä näimmekin myöhemmin.

JerusalemiinMajapaikkamme Jerusalemissa oli Itävaltalainen Pyhän perheen vieraskoti vanhassa kaupungissa muslimien ja kristittyjen asuttamien alueiden rajalla, Via Dolorosan kulmauksessa. Ei ylellistä mutta kotoista, tuulahdus vanhan eurooppalaisen keisarikunnan perinteitä aivan moskeijan vieressä (muezzin lauloi varhaisimman rukouskutsun huoneemme ikkunan takana puoli viiden aikoihin) ja basaarikujien tuntumassa. Vieraskotia hoitaa tarmokkaasti sisar Bernadette Schwarz, ja sekä vastaanotossa että ruokasalissa palvelee siviilipalvelustaan suorittavia nuoria itävaltalaisia.
Aloitimme päivän (tuntuvasti muezzinia myöhemmin) messulla Öljymäen rinteellä, missä Jeesus palmusunnuntaina Jerusalemiin saapuessaan katseli edessään avautuvaa kaunista kaupunkia ja itki sen kohtaloa (Luuk. 19:41). Pieni kyynelen muotoinen kirkko, jonka alttarin takana olevasta ikkunasta avautuu nytkin avara näkymä vanhaan kaupunkiin, on nimeltään Dominus Flevit, Herra itki.
Lähistöllä Pater Noster -kirkko on samalla paikalla, johon keisarinna Helena rakennutti 300-luvulla Opetuslasten kirkon. Sen alta arkeologit ovat löytäneet luolan, jossa Jeesuksen kerrotaan opettaneen opetuslapsille Isä meidän -rukouksen. Kirkon seinillä ja sitä ympäröivillä muureilla on kookkaita keramiikkatauluja, joissa rukous on luettavissa yli sadalla eri kielellä, myös suomeksi.
Kävimme tietenkin Yläsalissa (Cenaculum), missä tradition mukaan valmistettiin Jeesuksen viimeinen pääsiäisateria ja missä Jeesus pesi opetuslasten jalat ja asetti eukaristian ja pappeuden sakramentit. Täällä hän myös ilmestyi yhdelletoista opetuslapselle ylösnousemuksen jälkeen, ja täällä vuodatettiin Pyhä Henki helluntaijuhlassa.
Getsemanen puutarhassa kasvaa vielä kahdeksan ikivanhalta näyttävää oliivipuuta – arvellaan että ne voivat olla 2000 vuotta vanhoja. Vieressä olevan kirkon alttarin edessä olevaa kalliota pyhiinvaeltajat kumartaen koskettavat ja polvistuvat rukoukseen. Tässä Jeesus rukoili ja hikoili verta ennen vangitsemistaan.
St. Petrus in Gallicantu, ”Kukonlaulun pyhän Pietarin kirkko”, on rakennettu paikalle, missä sijaitsi ylipappi Kaifaan palatsi. Jeesusta pidettiin viimeisenä yönään vangittuna ja kahleissa kirkon alla olevassa pimeässä tyrmässä.

Pyhän haudan kirkkoSeuraava päivä oli matkan kohokohta. Aamulla kuljimme Via Dolorosaa kohti Pyhän Haudan kirkkoa, rukoillen Ristintietä. Viimeisten viiden aseman tapahtumapaikat, Jeesuksen vaatteiden riistämisestä hänen hautaan laskemiseensa, ovat sisällä itse kirkossa.
Kirkkoa on mahdoton kuvata lyhyesti. Se on valtava. Ensimmäisen kirkon, oikeastaan kaksi rinnakkaista kirkkoa Jeesuksen ristiinnaulitsemisen ja hautaamisen paikoille, rakennutti keisari Konstantinus 300-luvulla. Kalliota louhittiin pois haudan ympäriltä, niin että itse hauta säilyi ehjänä ja tuli sijaitsemaan pyöreän kirkon sisällä. Hauta ympäröitiin sitä suojaavalla marmorirakennuksella, jonka sisään mahtuu muutama pyhiinvaeltaja kerrallaan.
Kirkkoja rakennettaessa keisarinna Helena löysi Golgatan kukkulan alapuolelta kolme ristiä, joista yksi todettiin parantumisihmeen avulla Jeesuksen ristiksi. Löytöpaikalla on krypta, jonne laskeutuvia portaita reunustavat keskiaikaiset graffitit, pyhiinvaeltajien seiniin kaivertamat pienet ristit.
Konstantinuksen kirkko kärsi pahoja vaurioita muslimihallitsijoiden aikana. Nykyinen kirkko, joka sisältää molemmat aikaisemmat, on pääosin ristiretkiajalta, 1100-luvulta.
Messun jälkeen nousimme portaat Golgatalle ja polvistuimme Jeesuksen ristin paikalla ja näimme sen luona Jeesuksen kuolinhetkellä haljenneen kallion. Laskeuduttuamme taas alas liityimme haudalle odottavien jonoon. Saimme kumartua hautaa suojaavan rakennelman pienellä ovella ja astua ensin eteiskammioon, Enkelin kappeliin, jossa on korokkeella pala haudan ovea peittänyttä kiveä. Toinen matala oviaukko, ja pääsimme polvistumaan lyhyeen rukoukseen itse hautakammiossa, Kristuksen ylösnousemuksen paikassa. Tässä parin metrin pituisessa hautaluolassa koko maailmanhistoria muuttui.
Ortodoksinen, katolinen ja Armenian apostolinen kirkko hallinnoivat hautaa, ja kullakin on siellä oikeus liturgisiin viettoihin. Koko Pyhän Haudan kirkko on jaettu kuuden eri kristillisen kirkon kesken: kreikkalaisortodoksisella patriarkaatilla, latinalaisella patriarkaatilla, Armenian kirkon patriarkaatilla sekä syyrialaisortodoksisella kirkolla, koptilaisella kirkolla ja Etiopian kirkolla on omat tarkasti määrätyt osansa kirkosta. Kirkoista köyhin on Etiopian kirkko; sen kappeli on pieni, ja vielä vaatimattomampi on muutaman etiopialaisen munkin ja nunnan luostari Pyhän Haudan kirkon katolla.
Kirkkojen on keskenään vaikeaa löytää sopua edes tarvittavista remonteista. Ne ovat vuonna 1853 solmineet sopimuksen, jonka Turkin sulttaani on vahvistanut. Sen mukaan kirkossa vallitsee Status quo, ikuisiksi ajoiksi. Mitään ei voi muuttaa. Tämän muuttumattomuuden symboliksi ovat tulleet pienet setripuiset tikkaat, jotka nojaavat kirkon julkisivuun korkealla sisäänkäynnin yläpuolella. Ne näyttäytyvät ensi kertaa litografiassa vuodelta 1728, ja niistä on valokuva vuodelta 1850. Niiden sanotaan olevan Armenian kirkon omaisuutta, ja vuonna 1964 paavi Paavali VI määräsi, että niiden on pysyttävä paikoillaan kunnes katolinen ja ortodoksinen kirkko saavuttavat ykseyden.
En yritäkään kuvata niitä tunteita ja mietteitä, mitä Pyhän Haudan kirkko, pyhiinvaelluksemme huipentuma, mielessäni herätti. Tunnen olevani hyvin etuoikeutettu, kun olen tuona yhtenäkin marraskuisena päivänä saanut osallistua siellä messuun ja katsella sen jyhkeyttä, kuunnella, kokea sen pyhyyttä ja vahvoja tunnelmia.

Betlehem ja Jeesuksen syntymäkirkkoEdessä oli vielä tärkeä kohde: vajaan kymmenen kilometrin päässä Jerusalemista mutta Palestiinan puolella sijaitseva Betlehem. Matkan loppupuolella tuntui sopivalta kääntää kärsimysviikon ja pääsiäisen tapahtumissa pyörineet ajatukset kohti lähestyvää adventtia ja joulua.
Palestiinan rajalla ajoimme ohi kahdeksan metriä korkean betonimuurin. Pyhiinvaeltajien ja turistien bussien kulkua tarkastuspisteet eivät merkittävästi hidasta, paikalliselle väestölle siirtyminen rajan yli on huomattavasti hankalampaa. Väärä syntyperä ja väärän värinen henkilökortti voi tehdä siitä melkein mahdotonta.
Keisari Konstantinus ja hänen äitinsä Helena rakennuttivat kirkon myös Jeesuksen syntymäluolan paikalle 300-luvulla. Bysantin keisari Justinianus rakensi uuden kirkon parisataa vuotta myöhemmin. Sitä on laajennettu ristiretkiaikana. Koska paikka on pyhä sekä kristityille että muslimeille, kirkko on säästynyt järjestelmälliseltä hävitykseltä. Sitä hallinnoivat ortodoksinen kirkko, fransiskaanien sääntökunta ja Armenian kirkko. Hallinnollisten kiistojen takia korjauksia ei ole tehty 1800-luvun jälkeen, ja kirkon kattorakenteet ovat lahonneet huonoon kuntoon. Siitä huolimatta että Jeesuksen syntymäkirkko on ainoa Palestiinassa sijaitseva UNESCON maailmanperintökohde.
Astuimme sisään matalasta Nöyryyden ovesta. Tällä hetkellä suuressa kirkkosalissa tehdään lopultakin korjauksia, ja rakennustelineitä ja tukia on joka puolella. Suuret kattokruunut luovat niiden keskellä hehkua itäpäädyn kultaiseen ikonostaasiin.
Jeesuksen syntymäluola on kirkon alla. Pyhiinvaeltajat polvistuvat lattiassa olevan hopeisen tähden kohdalla. Tässä Kristus syntyi ihmiseksi. Vieressä on muitakin luolia; yhdessä niistä pyhä Hieronymus asui ja käänsi Raamattua latinaksi.
Toinen Betlehemin tärkeä paikka on paimenten keto. Sen ei ole nykyisellään suuren suuri, kaupungin rakentaminen valtaa alaa. Mutta kedolla on luola, johon paimenet olivat koonneet lampaansa suojaan yön vaaroilta sinäkin yönä 2015 vuotta sitten, kun taivaallinen sotajoukko äkkiä pelästytti heidät ylistyslaulullaan Kunnia Jumalalle korkeuksissa…

YliopistollaVierailimme Betlehemin yliopistolla, missä saimme tietoa sen tiedekunnista ja akateemisista ohjelmista sekä rahoituksesta. Kuulimme muutaman opiskelijan kertomuksia omasta opiskelustaan ja tulevaisuudennäkymistään.
Työttömyysprosentti on Palestiinassa korkea, ja erityisesti moni nuori kokee tulevaisuuden synkäksi. Heitä muuttaa pois Palestiinasta huolestuttavan paljon. Eivät kaikki tapaamamme opiskelijatkaan pitäneet työnsaantimahdollisuuksiaan kotimaassa itsestään selvinä. Palestiinan taloudellinen tilanne on vaikea, ja Israelin siirtokuntapolitiikka pahentaa ongelmia.
Opiskelijoista neljännes on kristittyjä, kolme neljännestä muslimeja. Osa on kotoisin Palestiinasta, osa Israelin puolelta, missä moni asuu kotonaan, sillä opiskelija-asuntojen vuokrat Betlehemissä ovat korkeat. Israelissa, betonimuurin toisella puolella, asuminen on hankalaa sekin: matka ei ehkä kilometreissä ole pitkä, mutta raja-alueella konepistooleita kantavien sotilaiden hoitamilla tarkastuspisteillä voi mennä aamuin illoin pari tuntia.
Opiskelijoilla on suuret haasteet, mutta oli ilo nähdä, miten eri uskontokuntiin kuuluvat nuoret voivat luontevasti elää, ponnistella ja nauraa yhdessä. Se yllätti, että heistä kolme neljästä on naisia. Betlehemin yliopisto luo toivoa. Nuoret, jotka kasvat kunnioittamaan rauhan, oikeudenmukaisuuden ja yhteisen hyvän arvoja, valmistautuvat ottamaan aikanaan haltuunsa yhteiskuntansa johtavia asemia.

Viime keväästä asti suunniteltu pyhiinvaellusmatkamme osui ajankohtaan, jolloin uutiset olivat viikkojen ajan kertoneet väkivaltaisten välikohtausten lisääntymisestä palestiinalaisten ja israelilaisten välillä. Oli harkittava jo matkan perumistakin. Kuulemamme mukaan monet pyhiinvaeltajaryhmät olivat päätyneet perumaan: Itävaltalaisessa vieraskodissa huoneiden täyttöaste on normaalisti marraskuussa 80%:n tienoilla, nyt se oli alle 30%. Matkanjärjestäjämme, palestiinalaiskristityn perustama pyhiinvaelluksiin erikoistunut LailaTours, oli menettänyt monia ryhmävarauksia.
Israelin ja Palestiinan solmussa olevien suhteiden radikaalia paranemista ja alueen rauhoittumista ei ole odotettavissa aivan pian. Lähdimme, ja matka oli meidän kannaltamme täydellisen onnistunut. Sitä varjostivat kuitenkin lähes päivittäiset tiedot siitä, miten taas jossakin oli israelilaista puukotettu, tai ainakin puukotuksen uhkaa oli pidetty välittömänä (joskus se kädessä nähty puukko ehkä olikin kännykkä?), ja israelilaissotilas oli ampunut tekijän/epäillyn. Totuus tapauksista vaihteli uutislähteen mukaan.
Jerusalemin patriarkka, palestiinalaissyntyinen Fouad Twal, jonka puolesta päivittäin messussa rukoilimme, on tuominnut väkivallan aallon. Hän toivoo molempien valtioiden päättäjiltä rohkeutta palata neuvottelupöytään, etsimään pysyvää ja oikeudenmukaista ratkaisua, joka kunnioittaa kolmen uskonnon rinnakkaineloa. Verna Paloheimo, julkaistu Fideksessä 2015