Jerusalemin Pyhän Haudan ritarikunnan jäsenillä on kaksi keskeistä velvollisuutta. Heidän tulee henkilökohtaisessa elämässään kuuliaisina kirkon opetukselle etsiä hengellistä kasvua, ja yhteisönä heidän tulee sekä rukouksin että taloudellisesti tukea Jerusalemin latinalaista patriarkaattia ja sen toimintaa Pyhällä maalla. Ensimmäistä pyrkimystä on Suomen käskynhaltijakunnassa haluttu edistää vuotuisilla yhteisillä pyhiinvaelluksilla ja retreteillä. Vuoden 2014 pyhiinvaellus toteutettiin lokakuun puolivälissä Sloveniaan ja Triesten seudulle.
Pyhä Augustinus kirjoitti siitä pyhittävästä voimasta, jota pyhien reliikkien luona rukoileva saa kokea. Hän tunnusti pyhiinvaellusten oleellisen arvon – mutta hän on myös kirjoittanut, ettemme pääse lähelle Jumalaa matkustamalla vaan rakastamalla. Häntä, joka on kaikkialla läsnä ja kaikkialla täydellisesti, emme lähesty jaloin vaan sydämellämme.
Kun kirjoitan yhteisestä pyhiinvaelluksestamme, kerron paikoista, jotka kantavat kiehtovaa kristillistä historiaa. Toivon kuitenkin, että osaisin välittää edes jotakin vaelluksemme annista sydämille.
SloveniaLensimme Ljubljanaan. Slovenia on kaunis maa, jossa asukkaita on runsas kaksi miljoonaa ja heistä suurin osa katolilaisia. Joka pikku kylällä näytti olevan oma kirkko.
Nykyisen Slovenian alueet kuuluivat aikanaan Rooman valtakuntaan, ja kristinusko levisi sinne 200-luvulla. Pakanalliset slaaviheimot valloittivat seudun 590-luvulla, ja uudelleenkristillistäminen alkoi toistasataa vuotta myöhemmin nykyisen Itävallan alueelta. Itävallan Maria Saal, jossa kävimme Ljubljanasta käsin, oli keskus, josta sitten Neitsyt Marian kunnioitus levisi etelään, ja nykyisin Sloveniassa on satoja mariaanisia pyhäkköjä.
Ljubljanassa saimme yhdessä paikallisen Pyhän Haudan käskynhaltijakunnan edustajien kanssa tutustua Pyhän Nikolauksen kauniiseen katedraaliin kirkkoherran opastuksella – hän on ritarikunnan kansleri. Katedraalin moderniin pronssiseen pääoveen on valettu Slovenian historia esikristillisen roomalaisen Emonan kaupungin (nykyisen Ljubljanan) ajoista 1900-lukuun ja kommunismin ajan verilöylyyn. Toisessa ovessa on kuvattuna 1900-luvun arkkipiispat Kristuksen ristiltä otetun ruumiin äärellä; nämä piispat, jotka kärsivät kommunistihallinnon aikana, saivat Kristukselta voiman kantaa kuormaansa horjumatta. Pääsimme myös ystävällisen sisaren opastamina tutustumaan pappisseminaarin barokkityyliseen kirjastoon, jonka hyllyissä säilytetään seitsemäätuhatta vanhaa ja korvaamattoman arvokasta teosta.
Pienessä Brezjen kylässä noin 60 km Ljubljanasta luoteeseen sijaitsee sloveenien oma keskeinen pyhiinvaelluskohde. Paikalla on ollut 1400-luvulta alkaen pyhälle Vitukselle pyhitetty kappeli – pyhä Vitus kuului Keski-Euroopassa suosittuihin ”neljääntoista pyhään auttajaan”, joiden apua pyydettiin erilaisiin sairauksiin ja vaikeuksiin rutosta perhe-elämän ongelmiin. Paikallinen kirkkoherra laajennutti pikku kirkkoa v. 1800 lisäten siihen sivukappelin Neitsyt Marialle, kristittyjen auttajalle. Kirkkoherra oli opiskellut Innsbruckissa ja kiintynyt kaupungin katedraalissa olevaan Lucas Cranach vanhemman maalaamaan Jumalanäidin kuvaan.
Vuosina 1809-1813 Napoleonin joukot pitivät Slovenian pohjoisosaa hallussaan. Paikallinen taiteilija Leopold Layer teki vääriä Ranskan frangeja ja joutui kiinni. Ranskalaiset telkesivät hänet vankilaan, ja hän antoi pyhän lupauksen, että jos hän selviytyisi sieltä hengissä, hän maalaisi Brezjen kirkon kappeliin jäljennöksen Innsbruckin Jumalanäidistä. Hän vapautui ranskalaisten lähdettyä ja piti lupauksensa. Vuonna 1863 hänen maalauksensa luona tapahtui parantumisihme, ja siitä lähtien lukuisia uusia ihmeitä. Pyhiinvaellukset Brezjeen lisääntyivät niin, että v.1899 - 1900 paikalle oli tarpeen rakentaa nykyinen suurempi kirkko, joka annettiin viereisen fransiskaaniluostarin veljien hoidettavaksi.
Brezjen uusi kirkko tunnetaan Marian, kristittyjen auttajan pyhäkkönä ja pyhiinvaelluskohteena. Layerin maalauksen Neitsyt Maria ja Jeesus-lapsi ovat saaneet paavin luvalla kultaiset kruunut. Slovenian piispainkokous julisti kirkon kansallispyhäköksi v. 2000.
Saimme osallistua messuun Brezjen kirkossa ja rukoilla Ruusukon iloiset salaisuudet Jumalanäidin ihmeitätekevän kuvan edessä.
Koko Slovenian-vierailumme ajan sikäläinen Pyhän Haudan ritarien käskynhaltija Marjana Kos ja muutamat muut jäsenet kulkivat kanssamme yhteisellä pyhiinvaelluksella. Heidän sydämellisyytensä ja vieraanvaraisuutensa oli meille noiden päivien mieliinpainuvin muisto. Yhteiset ateriat ja avoimet ja lämminhenkiset keskustelut rakensivat yhteyttä kahden pienen maan käskynhaltijakuntien välillä. Marjana ystävineen oli mukana myös käydessämme Itävallan puolella Maria Saalissa, mistä ensin kristinusko ja vähän myöhemmin mariaaninen kultti on levinnyt sloveenien asuttamalle alueelle.
Saimme Maria Saalissa tavata ritarikunnan edustajia myös eteläisen Itävallan suurimman kaupungin Klagenfurtin seudulta. Suomalaisten, slovenialaisten ja itävaltalaisten kohtaaminen ei olisi voinut olla iloisempi - koimme yhden matkamme kauniista hetkistä. Itse katedraali, Marian taivaaseenottamisen myöhäisgoottilainen pyhiinvaelluskirkko on rakennettu 1400-luvulla ja uudistettu myöhemmin osittain barokkityyliin. Piispankirkko se ei ole, mutta katedraali-nimitys periytyy jo ensimmäisen tuhatluvun lopulta, paikalla aiemmin olleen romaanisen kirkon ajalta. Keskellä kullattua barokkista alttarirakennelmaa on goottilainen vuonna 1425 veistetty armonpatsas Maria ja lapsi. Legendan mukaan Maria Saalin kirkossa on aiemmin ollut ihmeellisellä tavalla sinne tullut kuva, jonka luokse vaeltaneet ovat kokeneet armon vaikutuksen. Tuo vanha kuva on kadonnut, mutta armon välittyminen on siirtynyt esillä olevalle patsaalle. Sen kohtaaminen on edelleen vaikutin Maria Saaliin suuntautuville pyhiinvaelluksille.
Trieste lähiseutuineen
Ljubljanasta ajoimme Italian puolelle Triesteen, kaupunkiin minne isä Marino Trevisini vuosi sitten siirtyi 27 vuoden Suomen-kautensa jälkeen. Isä Marinon tapaaminen oli keskeinen ajatus valmistellessamme tämän vuoden pyhiinvaellusta; tulimme sitten kiitollisina toteamaan, että hänen ideansa ja apunsa matkan suunnittelussa olivat meille arvokkaat. Isä Marino vei meidät hienoihin kohteisiin, joista useimmat meistä eivät tienneet ennalta mitään.
Jälleennäkeminen oli sydämellinen. Saman tien isä Marino johdatti meidät Triesten keskustan ulkopuolelle Muggiaan, mäen harjalla sijaitsevaan Santa Maria Assuntan kirkkoon, mihin hän oli valmistellut iltamessun. Pieni kirkko on uudistettu 1200-luvulla, mutta sen sisustuksessa on muistoja aiemmasta kirkosta 700-800-luvulta. Kirkon edustalta avautui näkymä yli iltahämärään verhoutuvan Triesten kaupungin ja sataman. Yhdessäolon ilo teki illallisesta messun jälkeen pienen juhlan.
Seuraavana aamuna suuntasimme jonkin matkaa sisämaahan Adrianmeren pohjukasta, Castelmonten mariaaniseen pyhiinvaelluskohteeseen. Isä Marino vietti kanssamme suomenkielisen messun pienessä kappelissa, ja sen jälkeen rukoilimme Angeluksen pääkirkossa, Castelmonten Mustan Madonnan ja Jeesuslapsen luona. Castelmonten pyhiinvaeltajilla on mahdollisuus täydelliseen aneeseen tavallisten edellytysten täyttyessä: ripittäytyminen, kommuunion vastaanottaminen ja rukous paavin rukousintentioiden puolesta.
Kävelimme messun ja lounaan jälkeen vanhassa Cividalen kaupungissa, jonka alueella Castelmonte on, viivähdimme hetken sen katedraalissa ja katselimme kaupungin halki virtaavaa kirkasvetistä jokea, jossa taimenet leikkivät.
Yksi historiallisesti hienoimmista kohteistamme odotti seuraavana päivänä. Aquileia oli Rooman keisarikunnassa yksi suurimmista kaupungeista. 100-luvulla Marcus Aurelius teki siitä valtakunnan tärkeimmän linnoituskaupungin idän ja pohjoisen barbaariheimoja vastaan, ja sen asukasluku oli 100 000:n tienoilla. 300-luvulla sinne rakennettiin komea kirkko, itse asiassa kaksikin rinnakkaista kirkkoa ja 400-luvulla niiden vierelle kuusikulmainen kastekappeli. 450-luvulla Attila hunneineen tuhosi Aquileian, ja suurin osa asukkaista pakeni, perustaen sitten läheiset Venetsian ja Gradon rannikkokaupungit. Aquileian kahden kirkon lattiamosaiikit ovat säilyneet; jossakin kohdassa näkyy vieläkin hunnien sytyttämän tulipalon aiheuttamaa mustumaa.
Nykyinen Aquileian kirkko on rakennettu 1000-luvulla antiikinaikaisen kirkon paikalle. Kaupunki ei hunnien ja 500-luvulla seuranneen langobardien valloituksen jäljiltä koskaan toipunut lähellekään entistä loistoaan. Kaivauksissa on löytynyt kaupungin muureja, lukuisia patsaita ja muuta antiikin jäämistöä. Aquileia on Unescon maailmanperintökohde.
Saimme isä Marinon ystävän, paikallisen kirkkoherran erinomaisen opastuksen kirkossa ja maanpinnan alaisilla raunioilla. Vanhoissa lattiamosaiikeissa löytyy rikasta kristillistä symboliikkaa, jonka huomaamisessa ja ymmärtämisessä hyvä opas oli kovinkin tarpeen.
Paluumatkalla Triesteen kävimme saarella sijaitsevassa Gradossa ja sen kauniissa katedraalissa.
Vielä on kertomatta isä Marinon omasta kirkosta. Hän on Triesten katedraalin, San Giuston eli Pyhän Justuksen kirkon kirkkoherra. Katedraali sisältää ihmeteltävän määrän historiallisia aarteita. Kirkkorakennuksen ulkoseiniin on muurattu paikalla sijainneen antiikinaikaisen temppelin jäänteitä. Kirkkoa on rakennettu ja laajennettu 400-luvulta lähtien – joitakin osia tuon ajan lattiamosaiikista on jäljellä. Nykyiset sivulaivat olivat aikanaan kaksi kirkkoa, jotka yhdistettiin 1300-luvulla. Toisen sivulaivan katossa on 1100-luvulta oleva kaunis Neitsyt Mariaa ja lasta valtaistuimella kuvaava mosaiikki, toisen katossa mosaiikki, jossa Kristus on paikallisten marttyyrien pyhän Justuksen ja pyhän Servuluksen seurassa.
Kirkon nimikkopyhimys, pyhä Justus oli triesteläinen nuorukainen, joka 300-luvun alussa keisari Diokletianuksen vainossa kärsi marttyyrikuoleman hukutettuna mereen. Hänen ruumiinsa löytyi ihmeellisellä tavalla rannalta; reliikit sijoitettiin myöhemmin katedraalin alttariin.
Pappila on katedraalin vieressä. Isä Marino asuu kahden muun papin kanssa asunnossa, jossa hänellä on oma makuuhuone ja työhuone sekä toisten kanssa yhteinen pieni keittiö. Pappilan edessä on parempia aikoja nähnyt koripallokenttä nuorille. Kentän betonipäällys on halkeillut ja epätasainen, ja isä Marino suunnittelee rapistuneen pelikentän uudistamista rauhalliseksi oleskelupaikaksi seurakunnan perheille - hänelle on jäänyt päälle hänen Helsingin kirkkoherrakaudeltaan hyvin tuntemamme remontointivaihde. Sama ongelma kuin Helsingissä on valitettavasti Triestessäkin: rahapula. Triesten katedraaliseurakunnan väkimäärä on pieni ja kolehti- ja lahjoitustulotkin verraten vähäiset, sillä seurakunnan pinta-alasta suuri osa käsittää puistoa ja katedraalin viereistä linnoitusta ja muuta monumentaalista keskustaa ja vähäisempi osa tavallisten ihmisten koteja. Hankaluuksia on, mutta vaelluksemme yhteisinä hetkinä isä Marinon elämänilo ja into kävivät sydämeen. Hän kertoi viime vuoden syksyn olleen aika raskas, siirto Helsingistä Triesteen ei ollut hänen oma toivomuksensa. Sopeutuminen vei aikansa, mutta nyt hän on asettunut ja tarmoa täynnä, kuten saatoimme iloksemme todeta.
Isä Marino oli järjestänyt meille tapaamisen myös triesteläisten Pyhän Haudan ritarien ja daamien kanssa modernin Pyhän Katariina Sienalaisen kirkon kappelissa. Vietimme yhteistä rukoushetkeä ja sen jälkeen keskustelimme vapaamuotoisesti viereisessä seurakuntakeskuksessa, missä ritarikunnalla on oma kokoushuone. Koimme niin Sloveniassa, Maria Saalissa kuin Triestessä lämpimiä yhteisiä hetkiä paikallisten ritarikunnan jäsenten kanssa. Tapaamisissamme heidän ja isä Marinon kanssa oli sellaista sykähdyttävää kristillistä iloa, joka, oman ryhmämme hyvän yhteishengen lisäksi, teki viikosta kohottavan ja muistettavan.
Verna Paloheimo, julkaistu Fideksessa 2014
Pyhä Augustinus kirjoitti siitä pyhittävästä voimasta, jota pyhien reliikkien luona rukoileva saa kokea. Hän tunnusti pyhiinvaellusten oleellisen arvon – mutta hän on myös kirjoittanut, ettemme pääse lähelle Jumalaa matkustamalla vaan rakastamalla. Häntä, joka on kaikkialla läsnä ja kaikkialla täydellisesti, emme lähesty jaloin vaan sydämellämme.
Kun kirjoitan yhteisestä pyhiinvaelluksestamme, kerron paikoista, jotka kantavat kiehtovaa kristillistä historiaa. Toivon kuitenkin, että osaisin välittää edes jotakin vaelluksemme annista sydämille.
SloveniaLensimme Ljubljanaan. Slovenia on kaunis maa, jossa asukkaita on runsas kaksi miljoonaa ja heistä suurin osa katolilaisia. Joka pikku kylällä näytti olevan oma kirkko.
Nykyisen Slovenian alueet kuuluivat aikanaan Rooman valtakuntaan, ja kristinusko levisi sinne 200-luvulla. Pakanalliset slaaviheimot valloittivat seudun 590-luvulla, ja uudelleenkristillistäminen alkoi toistasataa vuotta myöhemmin nykyisen Itävallan alueelta. Itävallan Maria Saal, jossa kävimme Ljubljanasta käsin, oli keskus, josta sitten Neitsyt Marian kunnioitus levisi etelään, ja nykyisin Sloveniassa on satoja mariaanisia pyhäkköjä.
Ljubljanassa saimme yhdessä paikallisen Pyhän Haudan käskynhaltijakunnan edustajien kanssa tutustua Pyhän Nikolauksen kauniiseen katedraaliin kirkkoherran opastuksella – hän on ritarikunnan kansleri. Katedraalin moderniin pronssiseen pääoveen on valettu Slovenian historia esikristillisen roomalaisen Emonan kaupungin (nykyisen Ljubljanan) ajoista 1900-lukuun ja kommunismin ajan verilöylyyn. Toisessa ovessa on kuvattuna 1900-luvun arkkipiispat Kristuksen ristiltä otetun ruumiin äärellä; nämä piispat, jotka kärsivät kommunistihallinnon aikana, saivat Kristukselta voiman kantaa kuormaansa horjumatta. Pääsimme myös ystävällisen sisaren opastamina tutustumaan pappisseminaarin barokkityyliseen kirjastoon, jonka hyllyissä säilytetään seitsemäätuhatta vanhaa ja korvaamattoman arvokasta teosta.
Pienessä Brezjen kylässä noin 60 km Ljubljanasta luoteeseen sijaitsee sloveenien oma keskeinen pyhiinvaelluskohde. Paikalla on ollut 1400-luvulta alkaen pyhälle Vitukselle pyhitetty kappeli – pyhä Vitus kuului Keski-Euroopassa suosittuihin ”neljääntoista pyhään auttajaan”, joiden apua pyydettiin erilaisiin sairauksiin ja vaikeuksiin rutosta perhe-elämän ongelmiin. Paikallinen kirkkoherra laajennutti pikku kirkkoa v. 1800 lisäten siihen sivukappelin Neitsyt Marialle, kristittyjen auttajalle. Kirkkoherra oli opiskellut Innsbruckissa ja kiintynyt kaupungin katedraalissa olevaan Lucas Cranach vanhemman maalaamaan Jumalanäidin kuvaan.
Vuosina 1809-1813 Napoleonin joukot pitivät Slovenian pohjoisosaa hallussaan. Paikallinen taiteilija Leopold Layer teki vääriä Ranskan frangeja ja joutui kiinni. Ranskalaiset telkesivät hänet vankilaan, ja hän antoi pyhän lupauksen, että jos hän selviytyisi sieltä hengissä, hän maalaisi Brezjen kirkon kappeliin jäljennöksen Innsbruckin Jumalanäidistä. Hän vapautui ranskalaisten lähdettyä ja piti lupauksensa. Vuonna 1863 hänen maalauksensa luona tapahtui parantumisihme, ja siitä lähtien lukuisia uusia ihmeitä. Pyhiinvaellukset Brezjeen lisääntyivät niin, että v.1899 - 1900 paikalle oli tarpeen rakentaa nykyinen suurempi kirkko, joka annettiin viereisen fransiskaaniluostarin veljien hoidettavaksi.
Brezjen uusi kirkko tunnetaan Marian, kristittyjen auttajan pyhäkkönä ja pyhiinvaelluskohteena. Layerin maalauksen Neitsyt Maria ja Jeesus-lapsi ovat saaneet paavin luvalla kultaiset kruunut. Slovenian piispainkokous julisti kirkon kansallispyhäköksi v. 2000.
Saimme osallistua messuun Brezjen kirkossa ja rukoilla Ruusukon iloiset salaisuudet Jumalanäidin ihmeitätekevän kuvan edessä.
Koko Slovenian-vierailumme ajan sikäläinen Pyhän Haudan ritarien käskynhaltija Marjana Kos ja muutamat muut jäsenet kulkivat kanssamme yhteisellä pyhiinvaelluksella. Heidän sydämellisyytensä ja vieraanvaraisuutensa oli meille noiden päivien mieliinpainuvin muisto. Yhteiset ateriat ja avoimet ja lämminhenkiset keskustelut rakensivat yhteyttä kahden pienen maan käskynhaltijakuntien välillä. Marjana ystävineen oli mukana myös käydessämme Itävallan puolella Maria Saalissa, mistä ensin kristinusko ja vähän myöhemmin mariaaninen kultti on levinnyt sloveenien asuttamalle alueelle.
Saimme Maria Saalissa tavata ritarikunnan edustajia myös eteläisen Itävallan suurimman kaupungin Klagenfurtin seudulta. Suomalaisten, slovenialaisten ja itävaltalaisten kohtaaminen ei olisi voinut olla iloisempi - koimme yhden matkamme kauniista hetkistä. Itse katedraali, Marian taivaaseenottamisen myöhäisgoottilainen pyhiinvaelluskirkko on rakennettu 1400-luvulla ja uudistettu myöhemmin osittain barokkityyliin. Piispankirkko se ei ole, mutta katedraali-nimitys periytyy jo ensimmäisen tuhatluvun lopulta, paikalla aiemmin olleen romaanisen kirkon ajalta. Keskellä kullattua barokkista alttarirakennelmaa on goottilainen vuonna 1425 veistetty armonpatsas Maria ja lapsi. Legendan mukaan Maria Saalin kirkossa on aiemmin ollut ihmeellisellä tavalla sinne tullut kuva, jonka luokse vaeltaneet ovat kokeneet armon vaikutuksen. Tuo vanha kuva on kadonnut, mutta armon välittyminen on siirtynyt esillä olevalle patsaalle. Sen kohtaaminen on edelleen vaikutin Maria Saaliin suuntautuville pyhiinvaelluksille.
Trieste lähiseutuineen
Ljubljanasta ajoimme Italian puolelle Triesteen, kaupunkiin minne isä Marino Trevisini vuosi sitten siirtyi 27 vuoden Suomen-kautensa jälkeen. Isä Marinon tapaaminen oli keskeinen ajatus valmistellessamme tämän vuoden pyhiinvaellusta; tulimme sitten kiitollisina toteamaan, että hänen ideansa ja apunsa matkan suunnittelussa olivat meille arvokkaat. Isä Marino vei meidät hienoihin kohteisiin, joista useimmat meistä eivät tienneet ennalta mitään.
Jälleennäkeminen oli sydämellinen. Saman tien isä Marino johdatti meidät Triesten keskustan ulkopuolelle Muggiaan, mäen harjalla sijaitsevaan Santa Maria Assuntan kirkkoon, mihin hän oli valmistellut iltamessun. Pieni kirkko on uudistettu 1200-luvulla, mutta sen sisustuksessa on muistoja aiemmasta kirkosta 700-800-luvulta. Kirkon edustalta avautui näkymä yli iltahämärään verhoutuvan Triesten kaupungin ja sataman. Yhdessäolon ilo teki illallisesta messun jälkeen pienen juhlan.
Seuraavana aamuna suuntasimme jonkin matkaa sisämaahan Adrianmeren pohjukasta, Castelmonten mariaaniseen pyhiinvaelluskohteeseen. Isä Marino vietti kanssamme suomenkielisen messun pienessä kappelissa, ja sen jälkeen rukoilimme Angeluksen pääkirkossa, Castelmonten Mustan Madonnan ja Jeesuslapsen luona. Castelmonten pyhiinvaeltajilla on mahdollisuus täydelliseen aneeseen tavallisten edellytysten täyttyessä: ripittäytyminen, kommuunion vastaanottaminen ja rukous paavin rukousintentioiden puolesta.
Kävelimme messun ja lounaan jälkeen vanhassa Cividalen kaupungissa, jonka alueella Castelmonte on, viivähdimme hetken sen katedraalissa ja katselimme kaupungin halki virtaavaa kirkasvetistä jokea, jossa taimenet leikkivät.
Yksi historiallisesti hienoimmista kohteistamme odotti seuraavana päivänä. Aquileia oli Rooman keisarikunnassa yksi suurimmista kaupungeista. 100-luvulla Marcus Aurelius teki siitä valtakunnan tärkeimmän linnoituskaupungin idän ja pohjoisen barbaariheimoja vastaan, ja sen asukasluku oli 100 000:n tienoilla. 300-luvulla sinne rakennettiin komea kirkko, itse asiassa kaksikin rinnakkaista kirkkoa ja 400-luvulla niiden vierelle kuusikulmainen kastekappeli. 450-luvulla Attila hunneineen tuhosi Aquileian, ja suurin osa asukkaista pakeni, perustaen sitten läheiset Venetsian ja Gradon rannikkokaupungit. Aquileian kahden kirkon lattiamosaiikit ovat säilyneet; jossakin kohdassa näkyy vieläkin hunnien sytyttämän tulipalon aiheuttamaa mustumaa.
Nykyinen Aquileian kirkko on rakennettu 1000-luvulla antiikinaikaisen kirkon paikalle. Kaupunki ei hunnien ja 500-luvulla seuranneen langobardien valloituksen jäljiltä koskaan toipunut lähellekään entistä loistoaan. Kaivauksissa on löytynyt kaupungin muureja, lukuisia patsaita ja muuta antiikin jäämistöä. Aquileia on Unescon maailmanperintökohde.
Saimme isä Marinon ystävän, paikallisen kirkkoherran erinomaisen opastuksen kirkossa ja maanpinnan alaisilla raunioilla. Vanhoissa lattiamosaiikeissa löytyy rikasta kristillistä symboliikkaa, jonka huomaamisessa ja ymmärtämisessä hyvä opas oli kovinkin tarpeen.
Paluumatkalla Triesteen kävimme saarella sijaitsevassa Gradossa ja sen kauniissa katedraalissa.
Vielä on kertomatta isä Marinon omasta kirkosta. Hän on Triesten katedraalin, San Giuston eli Pyhän Justuksen kirkon kirkkoherra. Katedraali sisältää ihmeteltävän määrän historiallisia aarteita. Kirkkorakennuksen ulkoseiniin on muurattu paikalla sijainneen antiikinaikaisen temppelin jäänteitä. Kirkkoa on rakennettu ja laajennettu 400-luvulta lähtien – joitakin osia tuon ajan lattiamosaiikista on jäljellä. Nykyiset sivulaivat olivat aikanaan kaksi kirkkoa, jotka yhdistettiin 1300-luvulla. Toisen sivulaivan katossa on 1100-luvulta oleva kaunis Neitsyt Mariaa ja lasta valtaistuimella kuvaava mosaiikki, toisen katossa mosaiikki, jossa Kristus on paikallisten marttyyrien pyhän Justuksen ja pyhän Servuluksen seurassa.
Kirkon nimikkopyhimys, pyhä Justus oli triesteläinen nuorukainen, joka 300-luvun alussa keisari Diokletianuksen vainossa kärsi marttyyrikuoleman hukutettuna mereen. Hänen ruumiinsa löytyi ihmeellisellä tavalla rannalta; reliikit sijoitettiin myöhemmin katedraalin alttariin.
Pappila on katedraalin vieressä. Isä Marino asuu kahden muun papin kanssa asunnossa, jossa hänellä on oma makuuhuone ja työhuone sekä toisten kanssa yhteinen pieni keittiö. Pappilan edessä on parempia aikoja nähnyt koripallokenttä nuorille. Kentän betonipäällys on halkeillut ja epätasainen, ja isä Marino suunnittelee rapistuneen pelikentän uudistamista rauhalliseksi oleskelupaikaksi seurakunnan perheille - hänelle on jäänyt päälle hänen Helsingin kirkkoherrakaudeltaan hyvin tuntemamme remontointivaihde. Sama ongelma kuin Helsingissä on valitettavasti Triestessäkin: rahapula. Triesten katedraaliseurakunnan väkimäärä on pieni ja kolehti- ja lahjoitustulotkin verraten vähäiset, sillä seurakunnan pinta-alasta suuri osa käsittää puistoa ja katedraalin viereistä linnoitusta ja muuta monumentaalista keskustaa ja vähäisempi osa tavallisten ihmisten koteja. Hankaluuksia on, mutta vaelluksemme yhteisinä hetkinä isä Marinon elämänilo ja into kävivät sydämeen. Hän kertoi viime vuoden syksyn olleen aika raskas, siirto Helsingistä Triesteen ei ollut hänen oma toivomuksensa. Sopeutuminen vei aikansa, mutta nyt hän on asettunut ja tarmoa täynnä, kuten saatoimme iloksemme todeta.
Isä Marino oli järjestänyt meille tapaamisen myös triesteläisten Pyhän Haudan ritarien ja daamien kanssa modernin Pyhän Katariina Sienalaisen kirkon kappelissa. Vietimme yhteistä rukoushetkeä ja sen jälkeen keskustelimme vapaamuotoisesti viereisessä seurakuntakeskuksessa, missä ritarikunnalla on oma kokoushuone. Koimme niin Sloveniassa, Maria Saalissa kuin Triestessä lämpimiä yhteisiä hetkiä paikallisten ritarikunnan jäsenten kanssa. Tapaamisissamme heidän ja isä Marinon kanssa oli sellaista sykähdyttävää kristillistä iloa, joka, oman ryhmämme hyvän yhteishengen lisäksi, teki viikosta kohottavan ja muistettavan.
Verna Paloheimo, julkaistu Fideksessa 2014